Viimeinen

Niin se syyslukukausi sitten vierähti. David ja Sissal lähtivät sunnuntaina, venäläiset maanantaina ja Mark tiistaina. Ainakin parakeista neljä ja yhdeksän ovat kaikki lähteneet, ja täälläkin on jäljellä reilusti alle puolet asukkaista. Syksyn teknologiaryhmästä ovat jäljellä enää minä, Erik ja Anders, jota harvemmin näki luennoilla. Huomisen jälkeen Erik on meidän keittiössä yksin, ja parin viikon päästä tässä talossa on jäljellä vain kaksi opiskelijaa, jotka jäävät jouluksi Huippuvuorille.

Torstaina oli siis viimeinen tentti, joka sujui osaltani varsin mallikkaasti. Vielä on edessä kurssin projektityö, jonka deadline on 23.12. En ole varsinaisesti aloittanut varsinaisen työn tekemistä, mutta kolme-neljä paperillista ideoita ja kaavioita olen raapustanut. Eiköhän tuo tule tehtyä tavoiteajassa. Vuoden loppuun mennessä pitäisi naputella kasaan myös toinen raportti, joka sekin on jo ajatuksen asteella.

Tentin jälkeen tarvottiin porukalla Björndalenin mökille noin 15 kilometrin päähän. Kyseessä on siis opiskelijoiden ahkerassa käytössä oleva mökki, jossa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä. Lämmitys hoidetaan kahdella kivihiiltä polttavalla uunilla ja valonkin tuo elävä tuli. Ihme, ettei mökki ole vuosien saatossa palanut maan tasalle... Iltaa voinee kuvailla onnistuneeksi - lukukauden päättymistä juhlittiin myöhään yöhön, ja muiden mentyä nukkumaan jäin yksin pitämään tulta yllä. Aamuyön tunteja voi kuvailla jopa tunnelmallisiksi. Max, Anna ja Nikolay lähtivät aamuyöstä tarpomaan kohti Longyearbyeniä, tavoitteenaan olla koululla kahdeksan-yhdeksän maissa, Steffen Erikin kanssa moottorikelkalla aikaisin aamulla ja me muut siinä kahden maissa, kun mökki oli saatu siivottua. Itse kävelin koko matkan Longyearbyeniin, mutta muut päättivät ottaa taksin lentokentältä.

Lauantaina pidettiin Davidin ja Sissalin läksiäiset naapuriparakissa. Mark vastasi pääruoasta - saksalaista perinneruokaa jälleen - ja Erik jälkiruoasta. Seuraavana aamuna järjestettiin perinteinen brunssi, johon leivoin jälleen pari pellillistä voisarvia. Hauskaa oli, hyvästit sanottiin ja luvattiin tavata vielä joskus. Ryhmäkuvakin tuli räpsäistyä. Mainittakoot, etten oikeasti osaa soittaa kitaraa, en sitten pätkääkään.

Samana iltana järjestettiin venäläisten ja Maxin läksiäiset, joihin osallistui kutsuttuna myös yksi UNISin opintoneuvojista. Kuten tapana on, tehtiin jälleen hillittömät vuoret ruokaa, tällä kertaa venäläisiä raviolintapaisia ja erinomaista tonnikalasalaattia. Jokainen sai halutessaan osallistua näpertelyyn.

Seuraavana aamuna suurin osa porukasta sitten lähtikin, ja jäljelle jäivät käytännössä minä, Erik ja Mark. Husetissa syödyn burgeripäivällisen jälkeen kulutettiin keittiön sohvia ja kuunneltiin musiikkia pitkälle aamuyöhön. Aamusta leivoin sitruuna-fougassen ja yhden maissa viimeinenkin saksalainen jätti rakennuksen.

Ajoin iltapäivällä työkaverin moottorikelkan alas kaupunkiin ja paketoin sen kuormalavojen päälle odottamaan kevättä ja mahdollista ostajaa. Kelkalla ajaminen on hauskaa, joskin kallista lystiä. 

Tänään oli sitten viimeinen päivä Huippuvuorilla. Kävin koululla palauttamassa kirjoja ja kassakaapin avaimen, otin valokuvia ja lounaan jälkeen poikkesin Erikin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan museoon sekä myöhemmin taidegalleriaan - syksyn kulttuuriannos tuli tyydytettyä. Valitettavasti galleriassa ei ollut esillä niitä valokuvia, joita sinne alkujaan olin menossa katsomaan - mikä lie syynä näyttelyn muuttamiseen?

Yksi museon täytetyistä jääkarhuista 

Vuonna 1921 kadonneelle metsästäjä Georg Nielsenille kuulunut kivääri, joka löydettiin vuonna 1965. Kiväärin pesään on jumittunut patruuna, joka selittää, miksei metsästäjä kolmen muun miehen kanssa koskaan saapunut perille viettämään joulua.

Nyt on suurin osa tavaroista pakattu ja huomenna on edessä kämpän siivous luovutuskuntoon ja sen jälkeen matka lentokentälle. Tämä on todennäköisesti viimeinen Huippuvuorilta kirjoittamani viesti tähän blogiin. Tätä paikkaa jää kaipaamaan...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan

Vasta viime päivinä minulle valkeni, että kotiinpaluuseen on enää vain reilu viikko - lento Suomeen lähtee viikon päästä torstaina. Viime viikko oli tarkoitus käyttää kouluprojekteihin, mutta jostain syystä motivaatio ei ollut kovin korkealla ja aika vain... kului. Tällä viikolla ohjelmassa on kuitenkin ankaraa tenttiin lukemista, sillä torstaina ratkaistaan, kenestä on poraamaan öljyä Barentsinmerellä ja kenestä ei. Kyseessä on siis kurssin AT-327 Arctic Offshore Engineering tentti. Venäläiset ovat varanneet Björndalenin mökin torstai-illasta alkaen, joten koko kurssi lienee viikonloppuun asti "tavoittamattomissa".

On tässä kuitenkin kaikenlaista mielenkiintoista ehtinyt tapahtua. Eräänä iltana järjestettiin naapurikeittiön Idan ehdotuksesta jokseenkin sivistyneet viski-iltamat, joihin saatiin haalittua peräti yhtätoista eri viskimerkkiä laidasta laitaan:

- Lagavulin 16yr

- Talisker 10yr

- Jura Superstition

- Bunnahabhain Darach Ùr

- Glengoyne Burnfoot

- Chivas Regal 12yr

- Auchentoshan 12yr

- The Balvenie 12yr

- Penderyn

- Highland Park

- The Famous Grouse

Kukaan meistä ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, mutta eiköhän tuo sujunut kaikkien tieteen ja taiteen sääntöjen mukaisesti. Viskien välillä juotiin vettä ja pohdiskeltiin maun syvintä olemusta. Oma suosikkini näistä on todennäköisesti Lagavulin, mutta varsinkin walesilainen Penderyn yllätti. Kyseessä on Idan puheiden mukaan hieman vaikeammin hankittavissa oleva merkki. Ilta päättyi allekirjoittaneen appelsiini-suklaakakkuun, joka vastoin odotuksia onnistui.

Niin, jokseenkin sivistyneesti...

Sain viime viikolla työkaverin moottorikelkan kuntoon - uusi akku ja vähän öljyä, ja kelkka käynnistyi kuin palmun alta - ja olen nyt ahkerasti yrittänyt myydä sitä. Muutama opiskelija on jo osoittanut jonkinasteista kiinnostusta, joten elämme toivossa...

Mitään ihmeempää tänne ei sitten kuulukaan. Jouluvalot ovat syttyneet keskustaan ja hylättyyn kaivokseen(!) tuomaan hieman valoa kaamokseen. Lauantai-iltana kävin rannalla istuskelemassa nuotion ääressä - 15 astetta pakkasta ei tuntunut missään - ja bongasin omalta osaltani ensimmäiset näyttävämmät revontulet. Toivottavasti niitä tulee vielä nähtyä ennen kuin putiikki laitetaan kiinni lopullisesti.

Hiljaiseloa pimeyden keskellä

Mennyt viikko vierähti opiskellessa, sillä torstaina oli kurssin AT323 tentti. Odotin vaikeampaa tenttiä, sillä opiskelimme viikon verran epälineaarista murtumismekaniikkaa amerikkalaisen professori Dempseyn johdolla, mutta ilmeisesti Marchenkon kävi meitä sääliksi, sillä tentissä oli vain yksi, suhteellisen helppo kysymys aiheesta. Aihe oli kuitenkin todella haastava eikä varsinaisesti kuulunut kurssin sisältöön, vaikka jäästä puhuttiinkin.

Torstain jälkeen onkin sitten otettu rennosti, sillä seuraava tentti on vasta 2.12, eikä sitä ennen oikeastaan ole muuta kuin omatoimista opiskelua ja projektien kanssa puuhaamista. Torstai-iltana vietettiin myös Adrianan läksiäisiä, sillä työt alkoivat painaa tanskassa asuvan unkarilaisen jatko-opiskelijan päälle. Ruokapuolesta vastasi Mark, joten pääruokana syötiin jälleen hapankaalia ja jälkiruoaksi oli eräänlaista pellillä paistettua kakkua, jota dipattiin sulaan suklaaseen. Juhlat jatkuivat, kunnes aurinko nousi jossain päin maailmaa...

Adriana lupasi ilmoitella, jos tulee jossain välissä käymään VTT:llä. Taustalla dynaaminen bilekaksikko Ivan & Nikolay, joka on vastannut useimmista keittiössämme järjestetyistä bileistä.

Erik, David, Anastasia ja Mark. Anastasia muutti pari viikkoa takaperin toiseen parakkiin - ilmeisesti elämä "meidän keittiössä" otti voimille...

Baarimikkona työskennellyt Sissal vastasi juomapuolesta. Anna ja Max poikkesivat käymään naapuriparakista - viimeksimainittu haistaa omien kokemuksieni mukaan tuoreet korvapuustit kahden kilometrin päähän tuulen yläpuolelle.

Saksalainen ruoka maistui myös venäläisille.

Perjantaiaamuna kokoonnuttiin vielä brunssille, jota varten pyöräytin ohimennen pari pellillistä voisarvia. Samalla tuli vaihdettua viimeiset sanat Adrianan kanssa, jonka kone lähti kahden maissa Tromssan ja Oslon kautta Köpikseen. Luvattiin pitää yhteyttä ja nähdä, mikäli joskus satutaan samaan kaupunkiin. Illalla oli tarkoitus mennä perinteiseen perjantaikokoontumiseen, mutta ilmeisesti opiskelu väsytti, sillä nukahdin viiden maissa ja heräsin yhdeksän jälkeen. 

Erikin ehdotuksesta lähdettiin käymään pikimiltään Larsbreen-jäätikön juurella olevassa jääluolassa. Koska täällä on nyt pimeää ympäri vuorokauden, ei ulkoilu enää katso kellonaikaa. Ei muuta kuin kypärä päähän ja jäätikön uumeniin! Kyseessä oli loppujen lopuksi varsin pieni luola, ehkä 30 metriä syvä ja enimmän matkaa vain 30-40 sentin korkuinen. Luolan perällä oli kuitenkin kolme-neljä metriä korkea onkalo. Jääluolista tulen kyllä kertomaan myöhemmin lisää kuvien kera, mutta kyllä tuo ensikosketuksesta vältti... Perjantai-ilta jatkui "meijän keittiössä" perinteisten venäläisten jatkojen merkeissä, joskaan en itse jaksanut loppuun asti. Meno oli kuulemma melkoista...

Lauantaina lupasin kokata kevyttä päivällistä, joten tein leipätaskuja ja niihin puolen tusinaa erilaista täytettä. Myöhemmin pelattiin lautapelejä ja pokeria, ja sovittiin täksi illaksi hieman ohjelmaa, josta kertonen myöhemmin lisää. Tänään alakerrasta tultiin noutamaan pekonille ja pannukakuille - kiitos allekirjoittaneelle ja Davidille alakerran keittiön siivoamisesta keittiöstä keittiöön -bileiden jäljiltä - ja lupailtiin pizzaa myöhemmin illalla, kunhan jäätikköseikkailijat kotiutuvat. Itse en tänään jaksanut lähteä kauppaa kauemmaksi, mutta ehtinen myöhemminkin könyämään sulamisvesien kaivertamissa onkaloissa. Toivottavasti muistavat tuoda lohkareen jäätikköjäätä iltaa varten...

Loppuviikko ja viikonloppu on otettu tarkoituksella rennosti, mutta ensi viikolla olisi tarkoitus ryhtyä taas kouluhommiin. Lisäksi lupasin korjata kaverin moottorikelkan ja viikko takaperin hajonneen keittiön pöydän. Syy ei toki ollut minun, vaan pöydän päälle putosi sattumalta erään opiskelijan olkapäillä ratsastanut venäläinen tyttö, jonka seurauksena toisen kaverin tietokone lensi kuin hidastettuna huoneen toiselle puolelle...

Pizzamestarit

Elämä Longyearbyenissä jatkuu entiseen malliin. Lähes joka ilta joku on tarjonnut usean ruokalajin päivällisen tai vähintään leiponut jotain herkullista, ja perjantai-iltana kovimmat bilehileet jatkoivat koulun perjantaikokoontumisen ja Husetin jälkeenkin juhlimista aina aamukahdeksaan asti. Mielestäni tällainen yhteinen ajanviete on ollut tämän syyslukukauden suola ja todennäköisesti jään sitä kaipaamaan. Ollaan myös puhuttu siitä, että pidettäisiin yhteyttä ja tavattaisiin vaikka kerran-pari vuodessa myös tämän syksyn jälkeen, sillä loppujen lopuksi mikään paikka Euroopassa ei ole kovinkaan kaukana.

Lauantain unkarilaisen illallisen tiimoilta olin varannut sunnuntai-illan itselleni ja leivoin Davidin ja Erikin kanssa pizzaa koko porukalle. Kyllähän sitä neljä pellillistä kanssaopiskelijoihin upposikin ja pyydettiin tekemään toiste ennen joulua.  Loppuilta pelattiin pokeria Markin, Erikin ja venäläisten kanssa.

Aurinko ei nouse enää horisontin yläpuolelle, joten täällä pohjoiseen avautuvassa laaksossa on jo varsin pimeää. Alla oleva kuva on otettu puolilta päivin.

Luennot päättyvät tällä viikolla, jonka jälkeen edessä on kaksi tenttiä (17.11 ja 1.12) sekä kaksi laajaa harjoitustyötä, jotka muodostavat 40 prosenttia kummankin kurssin arvosanasta. Offshorekurssiin ajattelin tutkia arktisten FPSO-alusten dynaamista paikoitusta ja tehontarvetta tasaisesssa jääkentässä, ja jääkuormakurssia varten tarkastelen ilmeisesti hieman tuntemattomampaa 70-luvun jäävastuskaavaa. Yritän selvittää, josko esimerkiksi omasta opinahjostani irtoaisi jonkin suomalaisen jäänmurtajan täysmittakaavadataa, jonka pohjalta voisin sitten pohtia, kuinka kaukana tuo vanha kaava on todellisesta.

Nyt lienee kuitenkin aika vetäytyä alakertaan Davidin vadelmakakun kimppuun. Tämän syksyn jälkeen on pakko pitää hieman taukoa leipomisesta ja muusta makeasta...

Marchenkon luennoilla on välillä hieman vaikea pysytellä hereillä...

Labraviikko

Kylläpäs edellisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt aikaa. No, kuluneella viikolla on pitänyt sen verran kiirettä kylmälabran kanssa, ettei tähän blogiin ole oikein ehtinyt paneutua. Koulun lisäksi on myös ollut unkarilaista iltaa, saksalaista iltaa, (allekirjoittaneen) juustokakkuiltaa...

Viime viikolla tarjoutui mahdollisuus käydä ihmettelemässä revontulia kaupungin ulkopuolella, koska Adriana ja Attila olivat vuokranneet auton päiväksi. Ennustekin lupasi nelosluokan revontulia asteikolla 0-10. No, mikäs siinä - eteen kaksi, taakse kolme, businessluokkaan (takakonttiin) kaksi ja menoksi. Ajoimme ensin reilun kymmenen kilometrin päähän kaivos #7:n takamaille lähelle EISCAT-tutka-asemaa ja revontuliobservatoriota, mutta hetken värjöttelyn jälkeen totesimme, että pilviä oli juuri riittävästi, jotta täysikuu saattoi valaista ne ja taivasta ei juurikaan näkynyt. Siispä takaisin läpi kaupungin ja ohi lentokentän aina Isfjord-vuonon rannalle Björndalen-laakson suulle, jossa taivas oli pilvetön ja kaupungin valot kaukana. Tunnin värjöttelyn jälkeen kuitenkin todettiin, että ehkä jonain toisena päivänä, ja ajettiin takaisin Nybyeniin. No, oli meillä hauskaa, vaikkei revontulia nähtykään.

EISCAT (European Incoherent Scatter Scientific Association) -asema

Björndalenin suuaukko

Tällä viikolla oli ohjelmassa kurssin AT-323 labraviikko. Maanantaina käytiin hakemassa logistiikasta moottorikelkkahaalarit, kengät ja hanskat, sillä laboratoriohuoneissa lämpötila oli 5-20 astetta pakkasen puolella. Varsinaisia labratöitä oli useampi, joista ensimmäisessä tehtiin alle puolen millimetrin paksuisia leikkauksia jäänäytteistä ja tutkittiin niitä polarisoidun valon avulla. Jääsylinteristä sahattiin ensin muutaman senttimetrin paksuisia kappaleita, jotka jäädytettiin kiinni lasilevyyn. Tämän jälkeen niitä höylättiin eräänlaisella leikkurilla, kunnes jäljellä oli jäälevy, jonka paksuus oli pienempi kuin yksittäisen jääkiteen halkaisija. Tällöin polarisoitu valo paljasti yksittäiset jääkiteet. Valitettavasti labran lämpötila pääsi nousemaan leväperäisen ovenkäytön takia reippaasti -20C:stä, joten jäälevyt tuppasivat hajoamaan ennen kuin ne saatiin höylättyä riittävän ohuiksi.

Seuraavassa kokeessa tutkittiin jäänäytteiden puristuslujuutta koneella, jolle oli jostain syystä annettu lempinimeksi "Knekkis". Laite oli jotakuinkin samanlainen kuin se, jolla revimme kuormaliinoja rikki viime keväänä, mutta venyttämisen sijaan painoi koekappaleita kasaan vakionopeudella kunnes ne hajosivat. Testattuamme kaksitoista näytettä veimme ne lämpimään laboratorioon sulamaan ja odottamaan suolapitoisuuden mittausta. Samalla koneella testattiin myös virumista, jossa vakionopeuden sijaan käytettiin vakiovoimaa, jolla koekappaletta painettiin yön yli. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään harvinainen ilmiö, ei tällaista jään käyttäytymistä tule yleensä panneeksi merkille luonnossa.

Kolmannen kerran Knekkistä käytettiin tutkimaan yhteenjäätyneiden jääkokkareiden välisen sidoksen lujuutta jäädyttämällä poikki sahattuja näytekappaleita vesisäiliössä parin tunnin ajan ja, kuten arvata saattaa, rikkomalla ne sen jälkeen. Ilmiö on tuttu talvimerenkulun piirissä työskenteleville, sillä jäävalleissa yhteenjäätyneet jääkappaleet vaikeuttavat huomattavasti vallin läpäisyä.

Lisäksi tutkittiin jään kasvamista jäätankissa ja jään lämpölaajenemista optisten sensoreiden avulla, mutta nämä kokeet pyörivät taustalla siinä missä muissa sai rehkiä sahojen sun muiden kanssa.

Torstaina käytiin kaivos #7:n kieppeillä ihmettelemässä jäätynyttä lampea. Retken tarkoituksena ei ollut niinkään suorittaa varsinaisia mittauksia, vaan tutustua koetoiminnassa käytettyihin välineisiin ja kentällä toimimiseen. Oli käsi- ja moottorikäyttöistä kairaa, näytteenottolaitetta sun muuta... Itse löysin parimetrisen sahan, jolla leikkasin melkoisen lohkareen noin 30 sentin vahvuisesta jääkannesta muiden ihmeteltäväksi. Koska olimme Longyearbyenin ulkopuolella, koko sahaa, kairaa & koputtele -spektaakkelin ajan muutama opiskelija oli aina vartiossa kiväärin ja valopistoolin kanssa jääkarhujen varalta.

Venäläiset olivat leiponeet perjantaille "labraviikonpäättäjäiskakun", joka vaihdettiin lennosta professori Aleksey Marchenkon syntymäpäiväkakuksi, koska venäläinen jääprofessorimme oli täyttänyt torstaina 51 vuotta. 

Päivänsankari, professori Marchenko, leikkaamassa kakkua. Vasemmalla labratöistä vastannut NTNU:lla vaikuttava Knut, joka tiesi niin professori Kujalan laivalabralta, oman kesäisen kuin meiltä Trondheimiin tänä kesänä siirtyneen TkT Sören Ehlersin, joka toimi assarina omilla meritekniikan kursseillani.

Kurssin henkilökuntaa ja muita opiskelijoita. Mark, joka lupasi tänään valmistaa päivällisen, tuskin halunnee nähdä tätä kuvaa Facebookissa. Hmm... Elämän pieniä ja keskisuuria iloja...

Lauantaina tempaistiin Davidin, Adrianan, Sissalin ja (saksalaisen) Annan kanssa, ja käytiin kaupungin hienoimmassa hotellissa aamiaisella. Opiskelijahintaan (95 NOK, reilu kymmenen euroa) sai vetää napansa täyteen buffettiaamiaisella. Tämä täytyy kokea toiste!

Tänään oli koko päivän hämärää, joten voi olla, että seuraavan kerran aurinko näyttäytyy allekirjoittaneelle joulukuussa Suomessa. Tästä se kaamos lähtee...

Hjortfellet

Perjantaina ja lauantaina Huippuvuorten sää näytti nurjan puolensa - tuulta puuskissa yli 30 metriä sekunnissa ja sakeaa lumipyryä. Onneksi ei sentään ollut kylmä - lämpötila nousi keskiyöllä pari astetta plussan puolella. Itse taistelin tieni perjantaikokoontumiseen ilman sen erityisempiä varusteita, mutta osa porukasta joutui turvautumaan hiihtolaseihin, koska ei nähnyt muuten eteenpäin. Äkäinen puhuri myös puhalsi muutaman naispuolisen opiskelijan liukkaalta tieltä penkan puolelle. Melkoista...

Lauantaina oli "Icebreaker party", jokavuotinen uusien opiskelijoiden järjestämä naamiaishenkinen juhla, johon sisältyy kolmen ruokalajin illallinen. Itse en tosin "muistanut" pukeutua haaksirikko- tai vedenalaisteeman mukaisesti, mutta väännettiin Steffenille melkoinen naamiaisasu, jossa yhdistyivät niin sammakkomies, astronautti, keskiaikainen ritari kuin merenneitokin. Uhkasin aiemmin päivällä ottaa kameran mukaan ja lähettää kuvia Steffenin työnantajalle, mutta lopulta tuo saksalainen ohjelmistokonsultti sai minut vannomaan, että kaikki mikä tapahtuu Huippuvuorilla myös pysyy Huippuvuorilla. Melkoista...

Sunnuntaina kävin Steffenin, Egorin ja Sissalin kanssa Advent-vuonon vastarannalla, koska vuonoa pitkin virtaava noin kilometrin levyinen "joki" oli vihdoin "jäätynyt". Ensimmäiset lainausmerkit siksi, että kyseisessä puropahasessa virtaa tavallisesti vettä vain nilkkoihin asti, ja toiset siksi, että sitä vettä myös oli paikka paikoin nilkkoihin asti. Onneksi on hyvät kengät. Vastarannalla lähdettiin kiipeämään noin 900 metrin korkuiselle Hjortfelletille, mutta parin tunnin kiipeämisen jälkeen päätimme kääntyä takaisin, koska huipulla tuuli melkoisesti ja kiipeäminen kapeaa harjannetta oli muutenkin vaivalloista. Matkalla alas poikettiin hylätyssä kaivoksessa ja pidettiin taukoa kaivosmiesten tuvassa.

Longyearbyen nähtynä vuonon vastarannalta. Tässä pienessä kyläpahasessa olen viettänyt viimeiset pari kuukautta.

Steffen ja Sissal tauolla noin 700 metrin korkeudessa Hjortfelletillä. Päätimmä olosuhteiden pakosta kääntyä takaisin.

Steffen ja Egor kulkemassa jyrkkää rinnettä pitkin kaivokselle. Oikealla puolella rinne jatkuu 400 metriä alaspäin...

 Vanhan kaivoksen köysirataa ei juuri erota vastarannalta, mutta toisin kuin Longyearbyenissä, täältä ei vaijereita oltu kerätty parempaan talteen.

 

Kaivos nähtynä kaivosmiesten mökiltä.

Kynttiläillallinen mökissä. Ilmeisesti kaivosmiesten majapaikkana toimineessa rakennuksessa oli sänkyjä, keittiö liesineen, pesuhuone ja räjähdysainelaatikoista tehtyjä huonekaluja.

Siinä missä kiipeäminen ylös kesti pari tuntia, alas tultiin vartissa. Lunta oli rinteessä paikoitellen vyötäisille asti, joten 400 metriä meni kuin hujauksessa välillä seisten, välillä istuen liukuen. Ja hauskaa oli...

Adriana lupasi tänään valmistaa unkarilaisen illallisen yhdessä poikaystävänsä hunni-Attilan kanssa. Kaikki kurssilaiset on kutsuttu, mukaan lukien Ivanin tyttöystävä, joka on täällä vierailemassa reilut kolme viikkoa. Eipä ole miestä näkynyt juurikaan koululla toissaviikon jälkeen...

Noin pääsääntöisesti tänne ei kuulu mitään sen erityisempää, sillä koulu vie suurimman osan ajasta. Aurinko nousee siinä yhdeksän jälkeen ja painuu mailleen viiden maissa, joten päivänvaloa on jotakuinkin saman verran kuin Suomessa talvella. Aurinko ei ole paistanut laaksoon reiluun viikkoon ja muutenkin kaamos alkaa asettua. Ensi viikolla valoisaa aikaa on ehkä pari tuntia ja parin viikon päästä ei enää sitäkään. Melkoista...

Kevät 2012

Alkuperäinen suunnitelmani oli päättää opiskelu tähän syksyyn ja aloittaa diplomityön tekeminen keväällä 2012. Aion edelleen pidättäytyä viimeksi mainitussa, mutta keväällä 2012 järjestetään myös viikon mittainen arktisen offshore-tekniikan kenttätyökurssi, eikä minulla ole oikeastaan mitään syytä olla osallistumatta, vaikka joudunkin maksamaan lennot ja asumisen omasta taskustani. Laitoin siis hakemuksen ja, mikäli mitään ihmeellistä ei tapahdu, palaan tänne jäävuorien ja jääkarhujen keskelle ensi vuonna. Asiaanhan ei luonnollisesti vaikuta se, että maaliskuussa on erinomaiset olosuhteet pitkille moottorikelkkaretkille...

26

Tällä viikolla alkaneelle kurssille tuli muutama uusi opiskelija, joten perjantaina järjestettiin suppea turvallisuuskoulutus niille, jotka eivät sitä vielä olleet käyneet. Meille elokuussa tulleille ohjelmassa oli lukujärjestyksen mukaan vapaata oleskelua, mutta koska kukaan ei erikseen kieltänyt käymästä turvallisuuskoulutusta uudelleen, lähdin mukaan ampumaradalle rei'ittämään pahvitauluja. Tiesin, että UNISin logistiikkaosastolla työskentelee yksi suomalainen, mutta yllätyin silti, kun englantia ja norjaa sujuvasti puhunut kouluttaja esitteli itsensä Jukaksi. No, ainakin suomeksi oli helpompi keksiä tekösyitä sille, miksi vain kolme laukausta kahdestakymmenestä osui kahdeksikon sisäpuolelle...

Olin jo aikaisemmin suunnitellut viikonlopulle pienimuotoista vaeltelua Longyearbyenin ympäristössä ja hakenut tätä tarkoitusta varten kiväärinkin koululta. Harkitsin myös uutta visiittiä Colesbuktaan Maxin ja Erikin kanssa, mutta päätin, että kaksi 50 kilometrin lenkkiä viikon sisään olisi meikäläiselle liikaa. Venäläinen Egor, yksi kurssimme uusista opiskelijoista, kuitenkin innostui retkestä ja lähti tilalleni patikoimaan vuorten yli. Perjantai-illan kokoontumisessa sovin muutaman muun opiskelijan (saksalainen, färsaarelainen ja unkarilainen) kanssa, että voisin lauantaina ottaa heidät mukaan minne ikinä menenkin.


Lauantaiaamuna päätettiin kiivetä läheiselle Nordenskiöldtoppenille, koska sää oli mitä mainioin - pari astetta pakkasta, pilvetön taivas ja näkyvyyttä huipulta ainakin satakunta kilometriä. Puolilta päivin alkoi kuitenkin vähitellen pilvistyä, mutta maisemat olivat silti melkoisia. Alla olevassa kuvassa näkyvät etualalla noin 15 kilometrin päässä sijaitseva kaivos #7, josta louhitaan kivihiiltä Longyearbyenin voimalan tarpeisiin, ja sen takana ilmakehän ylimpiä kerroksia tarkkaileva EISCAT-tutka-asema sekä revontuliobservatorio.

Iltasella päätin leipoa täytekakun huomista varten. Syntymäpäiväni on toki jo tänään, mutta Steffen tulee mantereelta vasta huomenna ja Erik vaeltaa lumimyrskyssä vuorten takana, joten kakkukahvit voidaan ihan hyvin juoda sunnuntainakin, jotta mahdollisimman moni voi osallistua. Saatoin sortua liioitteluun, sillä tuolla jääkaapissa muhii nyt 14 kananmunan täytekakku odottamassa kuorrutusta, mutta ne olivat pieniä kananmunia...

Myös venäläiset kämppikseni muistivat minua jonkinlaisilla uppopaistetuilla suklaaherkuilla. Ehdin jo unohtaa leivonnaisten venäjänkielisen nimen, mutta eihän se makuun mitenkään vaikuta. Спасибо, hyviä ovat!

Kaivos #2A

Koska tänään ei ollut luentojen jälkeen mitään erityistä ohjelmaa, poikkesin iltapäivällä Kaivos #2A:lla Sukkertoppen-kukkulan rinteellä. Yhdysvaltalainen Arctic Coal Company avasi kaivoksen 1913, mutta se siirtyi Store Norske Spitsbergen Kullkompanille jo 1918. Vuonna 1937 toiminta siirtyi kaivos #2B:lle, jossa kävin jo kuukausi takaperin. Mitähän muuta... no, vuonna 1943 saksalainen taistelulaiva Scharnhorstin kranaatit sytyttivät kaivoksen tuleen, ja kuten hiilikaivoksilla on tapana, tuli kyti 60-luvun alkupuolelle asti. Toiminta kaivos #2:ssa päättyi 1967-1968.

Eipä tuolla hirveästi muuta ollut jäljellä kuin hieman rautaromua, mutta mukava iltalenkki tuosta silti tuli.

Kaivos #2A, taustalla Longyearbyen ja vuono

Kuljetusjärjestelmän osia

Yksi kaivoksen monista suuaukoista

Toinenkin suuaukko

Sivukiven dumppauspiste

Pitäisi vissiin viikonlopuksi miettiä jotain, kun on synttäritkin. Jotain kakkua lupasin kai leipoa.

Colesbukta

Viikonloppuna koitti sitten se pitkään suunniteltu patikkaretki Steffenin ja Davidin kanssa Colesbuktaan (Coles Bay), jossa sijaitsee hylätty venäläinen kaivosyhdyskunta ja hiilisatama. Reitti kulki Longyearbreen-jäätikön juurelta huipulle yli 500 metrin korkeuteen, josta laskeuduttiin Fardaleniin ja jokea seuraten Colesdaleniin, joka päättyi meren rannalle Colesbuktaan. 

Parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoi harmaassa horisontissa näkyä rakennuksia, ja lopulta saavuttiinkin kaupungin voimalaitokselle, jonka edustalta kerättiin kassillinen kivihiiltä poltettavaksi. Itse kylään oli vielä matkaa puolisen kilometriä, mutta ehdittiin perille ennen pimeää. Kaikki rakennukset olivat auki ja majoituimme varsin hyväkuntoisen puutalon kylpyhuoneeseen, jossa oli kivihiilellä lämmitettävä uuni. Steffenin virittäessä tulta pesään - kivihiili on hieman perinteisiä polttopuita hankalampi sytytettävä - puuhasin minä Davidin kanssa myöhäistä päivällistä retkikeittimellä ja kertakäyttögrillillä. Makkaraa, pastaa, lisää makkaraa, suklaata, salamia... Aivan kuin kesämökillä olisi ollut!

Olin edellisenä iltana päättänyt vaihtaa makuupussini kevyempään fleecevuoreen, mutta näin jälkeen päin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, että parempi olisi ollut ottaa olosuhteisiin paremmin sopivat varusteet. Toki kylpyhuoneessa oli alkuillasta varsin lämmin, mutta yöllä tulikin sitten niin maan perusteellisen kylmä. Lisäsin uuniin pari kourallista hiiliä ja sain Davidilta vielä toisen vastaavan fleecevuoren, jonka turvin pärjäsinkin mukavasti aamuun asti. Hyvä näin, mutta entä jos emme olisi päässeet sisälle? No, todennäköisesti olisin istunut nuotion ääressä vartiossa koko yön...

Muiden juodessa aamukahvia juoksentelin ympäri kaupunkia ottamassa kuvia rakennuksista. Seuraavassa jokunen kuva niistä paristasadasta ruudusta, jotka Colesbuktasta räpsin:

Colesbukta nähtynä lännen suunnalta.

Kaivosyhdyskunnan suhteellisen hyväkuntoisia rakennuksia. Vietimme yön vasemmanpuoleisimmassa mökissä, jonka huoneissa oli sängyt patjoineen ja peitteineen. Jäljistä päätellen rakennuksia käyttävät silloin tällöin Barentsburgista tulevat venäläiset, joille matkaa Colesbuktaan on vähemmän kuin meillä.

Ruokapöytä sunnuntai-aamuna hieman ennen siivoamista.

Rakennus oli selvästi hylätty, mutta silti hämmentävän hyväkuntoinen.

Ylemmässä kuvassa näkyvän valkoisen kaksikerroksisen talon käytävä...

...porraskuilu...

...ja tyhjä huone.

Kanttiinirakennuksen keittiön betonimyll... keittokattila.

Voimalaitos.

 

 Voimalaitoksen turbiinisali oli valitettavasti tyhjennetty.

 

 Kylän hautausmaa betonisine hautakivineen. Muutamaan hautakiveen oli vaihdettu uusi nimikyltti ja yhden juurella oli jopa melko tuoreita kukkia.

 

 Hiilisataman lastausnosturi ja vanha proomu.

Kylän ulkopuolelta löytyi vielä pieni mökki, jossa toimi pieni museo. Pääsy oli vapaa, sillä ovi oli suljettu kivenmurikalla. Sisällä oli myös kerrossänkyjä ja rakennus on varsin suosittu yöpymispaikka. Eteisen seinät olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, joiden seasta löytyi jokunen suomalainenkin. Miltähän Colesbukta on näyttänyt heinäkuussa 1981?

Alkujaan oli tarkoituksena seurata vanhaa rautatietä niin pitkälle kuin mahdollista ja kiivetä sitten ylös, mutta karttaa konsultoituamme päätimme saman tien lähteä kipuamaan Colesbuktan ja Grumantin erottavalle tasalakiselle, noin 400 metrin korkuiselle kukkulalle. Grumantiin asti maasto olikin helppokulkuista, mutta Björndalenin jokien ylittämiseen tuhraantui melkoisesti aikaa, koska piti kiivetä alas, takaisin ylös, taas alas, jälleen ylös ja niin edelleen. Seitsemän kieppeillä laskeuduttiin lopulta Nybyeniin ja nopean suihkun jälkeen ansaitulle hampurilaispäivälliselle Husetiin.

Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi lähes 50 kilometriä, mutta koska kuljimme hieman tavanomaista hitaammin, ei tuo loppujen lopuksi tuntunut kovinkaan raskaalta reissulta. Hieman jalat vielä muistuttavat olemassaolostaan, mutta eiköhän tämä tästä.

Tänään alkoi sitten uusi kurssi merijään ominaisuuksista ja jääkuormista. Luennoitsijana on professori Aleksey Marchenko, joka vaikuttaa pitkine ja monimutkaisine kaavoineen hieman omalta Matusiakiltamme. Toivottavasti tuo kurssi osoittautuu mielenkiintoiseksi, sillä työtä sen suorittaminen tulee vaatimaan...