Jäähyväiset lumivyöryille

Saksalainen maailmanmatkaajakämppikseni Steffen palaili maanantaina työmatkalta Yhdysvalloista Sveitsin kautta ja toi tullessaan pari pussia sveitsiläistä fonduejuustoa ja nappasi matkalla kämpille kaupasta pullon valkoviiniä. Davidilta löytyi retkikeitin, jonka avulla yläkerran perimmäinen keittiö muuttuikin helposti Nybyenin pahamaineiseksi juustofondueluolaksi, johon vähitellen kokoontuivat kaikki kurssikaverit. Sulaan juustoon dipattu vaalea leipä tuskin on mitään terveysruokaa, mutta kyllähän tuo päivällisestä kävi. Lisäksi fondue on muutenkin "seurusteluruoka".

Tällä viikolla palautettiin viimeiset harjoitustyöt ja pidettiin esitykset, ja tänään oli kurssin AT-301 tentti, joka olikin hieman erilainen kuin mihin olen TKK:lla tottunut. Tentit suoritetaan anonyymisti - jokaisella tenttijällä on numero, eikä vastauspapereihin kirjoiteta omaa nimeä - ja kuulakärkikynällä kopiopaperille kirjoitetuista vastauksista jää itselle yksi kappale. Kirjoitin 11 sivua tiukkaa tavaraa kolmessa tunnissa, ja näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että tuo tentti meni oikeastaan ihan hyvin. 80 % arvosanasta tulee tentistä ja 20 % harjoitustöistä, mikä tuntuu mielestäni varsin oudolta ottaen huomioon, miten paljon aikaa harkkoihin käytettiin. Periaatteessa jako vastaa kahdeksaa opintopistettä luennoille ja tentille, ja kahta opintopistettä harjoitustöille.

Eilen satoi myös ensilumi ainakin tänne laakson yläosaan, joten maa oli koululle käveltäessä valkoinen ainakin puoleen matkaan asti. Vuonon toisella puolella oli valloillaan mielenkiintoinen sääilmiö, jonka seurauksena vuorenhuiput olivat sulat ja alarinteet valkeat. Eikös se yleensä ole toisin päin?

Huomenna lähdetään Steffenin ja Davidin kanssa patikoimaan 25 kilometrin päähän Colesbuktaan, joka on meikäläisen kohdalla todennäköisesti viimeinen isompi hylätty paikka, johon täällä ollessani tutustun. Päivänvalo hupenee uhkaavasti, joten ollaan yötä jossain vanhoista rakennuksista ja tullaan sunnuntaina takaisin. No, yöksi on luvattu vain -4C ja meikäläisen sekä Davidin opiskelijavarustevarastolta lainatut makuupussit tarjoavat "mulla on ihan mukavaa täällä"-fiiliksen aina -19 celsiusasteeseen asti, ja "extreme"-tasolla pärjätään 55 pakkasasteessa. Lisäksi meillä on grilli ja makkaraa...

Lentolippuostoksia

Koska onni suosii valmistautunutta, vingutin Visaa ja ostin SAS:lta lennon Suomeen. Palaan kotimaan kamaralle perjantaina 9.12 klo 00:50 poikettuani ensin Tromssassa, Oslossa ja Tukholmassa. No, tuleepahan nähtyä Skandinaviaa samalla...

Huhujen mukaan UNIS:n opiskelijat pääsevät ilmaiseksi SNKS:n lennoille Sveaan, mikäli koneessa vain on vapaita paikkoja. Kaivosyhtiö lennättää työntekijöitä kaivokselleen viidesti päivässä pienellä potkurikoneella. Sveassa on yliopiston omistama mökki, jonka voi varata käyttöönsä ilmaiseksi. Pitää yrittää päästä käymään tuollakin.

Grumant

Kuluneella viikolla järjestettiin lumi- ja maanvyöryjä käsittelevä seminaari, johon oli kutsuttu asiantuntijoita ympäri Eurooppaa. Ei ihan minun alaani, mutta siitä huolimatta varsin mielenkiintoista - erityisesti jäi mieleen sveitsiläisten pikkukylien tuhoaminen lumivyöryillä käyttäen RAMMS-simulaatio-ohjelmaa, jota pääsimme myös käytännössä kokeilemaan. Keskiviikkona tapasin myös ohimennen työkaverini Riikan, joka oli tulossa jäänmurtaja Fennicalta Grönlannista.

Olin jo pitkään suunnitellut retkeä Grumantiin, hylättyyn venäläiseen kaivoskylään, ja mahdollisesti myös Colesbuktaan (Coles Bay), jossa toimi tuon yhdyskunnan hiilisatama. Herätessäni lauantaina kuuden maissa totesin, että sää on mitä mainion pienelle kävelylenkille, joten pakkasin reppuun kameran, pari pulloa juotavaa, eväitä, vaatteita ja muuta tarpeellista, ja lähdin auringon noustessa kiipeämään ylängölle ja kohti Björndalenia. Reilun parin tunnin kuluttua olinkin Grumantdalenin edustalla. Kiipeäminen alas Björndaleniin, joen ylittäminen ja kiipeäminen laaksojen väliselle harjanteelle 600-700 metrin korkeuteen veikin sitten melkein kaksi tuntia. Mittakaavan hahmottaminen täällä Huippuvuorilla on välillä todella vaikeaa - pienissäkin ylämäissä saattaa nousua olla satoja metrejä ja "kivenheiton päässä" siintävälle kukkulalle voi todellisuudessa olla viitisen kilometriä. Lisäksi kaukaa vähäiseltä näyttävä sivujoki on aivan eri näköinen laakson pohjalta...

Saavuin kuitenkin lopulta perille Grumantiin, joka hylättiin vuonna 1965. Asukasluku oli korkeimmillaan 50-luvun alussa yhdessä Colesbuktan kanssa 1106. Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, ja jäljellä oli enää viisi isompaa rakennusta ja kaikenlaista rojua.

Kaikkiin rakennuksiin pääsi sisälle avoimista ovista. Mikäli minulla olisi itsetuhoisia taipumuksia, olisin voinut saman tien tunkeutua myös vanhaan hiilikaivokseen. Jätän kuitenkin moiset uhkarohkeat temput niille, jotka nauravat viikatemiehelle päin naamaa. Ehkä joku turkulainenkin joskus löytää tänne. Kaivosten ulkopuolella oli kuitenkin varsin kattava pienoisrautatieverkko, jota pitkin pääsi helposti kulkemaan suuaukolta toiselle. Kaivosvaunutkin löytyivät lopulta ratalinjan päätepisteestä - liekö kaivosmies-Ivan viimeisenä tekonaan tuupannut junan alamäkeen?

Aloitin neuvostoarkkitehtuurin ihmettelyn vuonna 1957 rakennetusta kolossista, jonka pienet huoneet oli kuitenkin tyhjennetty varsin tehokkaasti. Pienet yksityiskohdat porraskaiteista katon koristerappauksiin kielivät, että talossa on mahdollisesti asunut lähinnä kaivoksen johtokuntaa ja heidän perheitään. Toisaalta kyseessä on voinut olla myös toimistorakennus. Viimeinen rappu oli erotettu muusta rakennuksesta väliseinällä ja yksittäisiä huoneita oli enemmän - liekö kaivoksen johtajan asunto?

Toisesta rakennuksesta löytyi kaivoksen ruokala ja jonkinlainen juhlatila, jonka keskellä oli pieni esiintymislava. Yläkerrassa kaikki seinät oli kaakeloitu ja pukukaapit kielivät yleisistä peseytymistiloista. Lieköhän siellä joskus ollut saunakin. Vaikka täältäkin suurin osa tavaroista oli vuosien saatossa kadonnut, sieltä täältä löytyi venäjänkielisiä papereita ja muita jäänteitä niiltä ajoilta, jolloin kaivoksissa vielä riitti hiiltä.

Muut rakennukset olivat vaihtelevassa kunnossa ja vaihtelevasti tyhjillään. Vuosikymmenien jälkeenkin saattoi sieltä täältä tunnistaa verstaita, varastoja ja sen sellaista. Kaikkialle, esimerkiksi tämän talon toiseen kerrokseen, ei kuitenkaan päässyt, sillä ulkopuolella olleet portaat olivat ajan myötä kadonneet.

Grumantissa on aikaisemmin ollut enemmänkin rakennuksia kuin nämä jäljellä olevat, mutta jäljistä päätellen osa on vuosien saatossa palanut - olettaisin venäläisten polttaneen ne lähtiessään - ja osa on muuten vain kadonnut. Lisäksi rantakallioiden eroosio on erittäin nopeaa - muistan nähneeni netissä kuvia Grumantin sirpistä ja vasarasta pystyssä, mutta itse löysin sen pudonneena rantakivikkoon. Muutenkin rakennusten lisäksi ympäristöstä löytyi melkoinen määrä rautaromua, mm. kylän läpi virtaavasta joesta suuri rautatiekiskoilla liikkunut nosturi sekä kivenheiton päästä höyrykattiloita ja muita voimakoneita.

Alun perin tarkoituksenani oli jatkaa matkaa Colesbuktaan. Oletin löytäväni Grumantista reitin rautatielle, mutta vuosikymmenien aikana ratapenkereen alkupätkä on jäänyt kivivyöryjen alle ja kadonnut. Toisaalta karttaa voi myös tulkita siten, että Grumantista on lähtenyt tunneli rautatielle, mutta mitään suuaukkoakaan ei löytynyt. Myös paljon puhuttu reitti rantakivikkoa pitkin laskuveden aikaan vaikuttaa mahdottomalta - kävelin jonkin matkaa eteenpäin vain todetakseni, että "rantakivikko" loppui aikanaan ja aallot löivät pystysuoraan kallioseinämään. Lisäksi vaikka rantaa pitkin pääsisikin kulkemaan, vaikutti ratapenkereelle kiipeäminen käytännössä mahdottomalta niin pitkältä matkalta kuin silmä kantoi.

Colesbuktaan johtavalle rautatielle on onneksi myös toinen reitti, mutta päivänvalo ei näin myöhään syksyllä riitä edestakaiseen matkaan. Mikäli osallistun Barentsburgin retkelle tulevana tai sitä seuraavana viikonloppuna, menemme todennäköisesti kyseistä tietä. Katsotaan nyt kuitenkin ensin, jos tämä kipu lähtisi jaloista - 30-35 kilometriä hankalassa maastossa alkoi olla meikäläiselle liikaa...

1053 m

Lauantaina sää oli mitä mainioin ja kirosimme Erikin kanssa sitä, ettei kumpikaan ymmärtänyt hakea keskiviikkona kivääriä koululta. Pelastus tuli kuitenkin alakerran jenkin, Carolin, muodossa, joka keräsi porukkaa patikkaretkelle läheiselle Nordenskiöldtoppenille. Kyseessä on suomalaisen tutkimusmatkailijan mukaan nimetty yli kilometrin korkuinen vuori. Ei muuta kuin kamat kasaan ja matkaan. Seuraavat kuvat olen ottanut Erikin kameralla, koska omastani oli akku loppu Pyramidenin retken jälkeen.

Loppujen lopuksi meitä lähti matkaan seitsemän tai kahdeksan, kun naapuriparakistakin tuli porukkaa mukaan.

Nordenskiödtoppen on melko suorittu kohde, joten sinne kulkee selkeä ja helppokulkuinen polku. Hyvästä säästä johtuen maisemat olivat mitä parhaimmat.

Koska matkalla oli mukana myös geologeja eikä pelkästään meitä tekniikan ihmisiä, tuli ohessa saatua pikakurssi alueen muinaishistoriaan. Fossiilejakin löytyi.

Osa matkasta kuljettiin jyrkkärinteisen harjanteen huipulla. Briteiltä putosi yhtä sun toista rinnettä alas, jota sitten käytiin hakemassa takaisin. Itse en pudonnut tai pudottanut mitään.

Kuvassa näkyvän stetsonipäisen tytön kansalaisuus tuskin jää epäselväksi.

Polku huipulle kulki jäätikön reunaa pitkin, ja matkalla pysähdyttiin pariin otteeseen heittelemään kiviä syviin sulamisvesien kaivertamiin onkaloihin. Lopulta päästiin laakealle huipulle, jossa oli pieni mökki ja kivipaasi merkkaamassa korkeinta kohtaa. Kiivetessä tuli kuuma...

Täällä Longyearbyenissä asustaessa ei tule välttämättä ajateltua asiaa niinkään, mutta Huippuvuorilla on pinta-alaa saman verran kuin Irlannilla. Kyseessä ei siis ole mikään pieni saariryhmä. Silti täällä asuu vain pari-kolmetuhatta asukasta.

Loppumatkalla koukattiin hieman muusta ryhmästä erilleen Erikin ja erään britin kanssa, koska ei haluttu jättää alas pudonnutta juomapulloa pilaamaan maisemia. Rinne oli varsin jyrkkä, mutta loppujen lopuksi tuostakin päästiin melko vaivattomasti alas. Osan matkaa pystyi jopa juoksemaan(!).

Ihan kiva lenkki tuo oli, mutta muutama asia jäi kaivelemaan. Ryhmän koko oli hieman liian suuri ja häntäpäätä jouduttiin välillä odottelemaan pitkäänkin. Mielestäni juttelu- ja teetaukoja olisi voinut hieman karsia, koska olimme kuitenkin vain kivenheiton päässä Longyearbyenistä. Lisäksi tavaroiden pudottelu rinnettä alas ei oikein lämmittänyt sydäntä ja brittien tapa ladata kiväärit parakin parakin keittiössä hieman hirvitti - vaikka ase tuleekin aina olla mukana, on mielestäni hyvä välttää tarpeetonta räpläilyä ampumatarvikkeiden kanssa mahdollisimman pitkään eikä koskaan tehdä sitä sisätiloissa.

Ensi viikolla onkin sitten vuorossa seminaari arktisesta infrastruktuurista, joten mitään erityistä ohjelmaa tuskin on odotettavissa. Keskiviikkona eräs työkaveri kuluneelta kesältä poikkeaa käymään matkallaan Grönlannista Suomeen, ja tarkoitus olisi näyttää hieman paikkoja.

Pyramiden

Perjantaina tapahtui yksi tämän syksyn kohokohdista, vierailu Pyramideniin, 90-luvun lopussa hylättyyn venäläiseen kaivosyhdyskuntaan. Noin viidenkymmenen kilometrin päässä sijaitseva kaupunki oli aikanaan Huippuvuorten suurin asutuskeskus ja poikkeaa kivitaloineen melkoisesti "kylämäisestä" Longyearbyenistä. Retken pääasiallisena tarkoituksena oli tutustua rakennusten perustuksiin ja verrata niitä täkäläisiin kivijalkoihin.

Retki alkoi kahdeksan maissa varusteiden ja pelastautumispukujen kuittaamisella koululta, josta siirryttiin linja-autolla satamaan. Mukaan lähti myös ympäristötekniikan opiskelijoita ja saksalainen TV-ryhmä. Satamassa vaihdettiin oranssia ylle, pakattiin matkatavarat jätesäkkeihin ja istuttiin veneisiin. Sää oli sumuinen ja näkyvyys lähes nollassa, mutta merenkäynti oli vähäistä ja matka sujuikin reipasta 30 solmun vauhtia. Veneenkuljettaja lupasi pysähtyä, jos matkalla näkyisi jotain mielenkiintoista - viime viikolla joku oli nähnyt vuonossa valaita - mutta loppujen lopuksi matkan varrelta bongattiin vain yksinäinen noin kuorma-auton kokoinen jäävuori, joka oli ilmeisesti irronnut jostain alueen jäätiköstä.

Pyramiden sijaitsee vuonon pohjukassa säältä suojassa, joten loppumatkasta vesi oli lähes peilityyni. Rantautuminen tapahtui suojaisalla hiekkarannalla, jossa hypättiin veteen ja muodostettiin ketju tavaroiden saamiseksi kuivalle maalle. Sen jälkeen päästiin vihdoinkin kuoriutumaan haisevista kuivapuvuista. 

Sataman ja kaupungin välissä oli aikaisemmin kaivostoimintaan liittyviä tuotantolaitoksia, mutta pian kaivosten sulkemisen jälkeen venäläinen kaivosyhtiö Trust Arktikugol räjäytti joitain omistamiaan rakennuksia. Tuhoamisvimma päättyi kuitenkin lyhyeen, kun Longyearbyenistä tuli käsky lopettaa rakennusten purkaminen. Paljon ehti kuitenkin hävitä, joten sataman ja keskustan välinen kaistale muistuttaakin taistelukenttää.

Pyramidenissa on viime vuosina asunut muutaman hengen työporukka, jonka tehtävänä on ollut kunnostaa mm. kaupungin hotellia. Myös korjaushalli, jonka seinät olivat halkeilleet ja betoninen perustus toimi meidän kurssillamme "huonona esimerkkinä", oli ahkerassa käytössä. Vieressä oli myös toimiva voima-asema, jossa dieselit jauhoivat sähköä asukkaiden tarpeisiin.

Suurin osa Pyramidenin rakennuksista on kuitenkin tyhjillään ja monet ovat peruuttamattomasti vaurioituneet. Esimerkiksi seuraavissa kuvissa näkyvä iso kerrostalo on, professorimme sanoja mukaillen, "lintujen hotellina".

Kiertelimme ympäri kaupunkia kurkistellen sisälle rakennuksiin. Kaikki Pyramidenin rakennukset ovat Trust Arktikugolin omaisuutta ja niihin ei periaatteessa saisi mennä. Pyramidenia mainostetaan kaupunkina, jossa aika on ikään kuin pysähtynyt. Todellisuudessa moniin rakennuksiin on viime vuosina murtauduttu, tavaraa anastettu, nimikirjaimia kaiverrettu ja paikkoja rikottu. Varsinkin talvella auki jätetyistä ovista sisään tunkeva lumi on aiheuttanut melkoisesti vahinkoa. Kaupungissa nyt asuvan huoltoporukan tehtävänä onkin ollut laudoittaa rikottuja ikkunoita ja sulkea ovia. Toki paljon on vielä jäljellä ja pelastettavissa, mutta ajattelemattomien turistien toiminta on jo ehtinyt aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa.

Moniin rakennuksiin oli kiinnitetty kylttejä, joissa kielletään sisälle meneminen. Itse tosin pidin enemmän seuraavista kylteistä, jotka käyvät yksiin oman ajatusmaailmani kanssa.

Matka jatkui kaupungin läpi kulttuurikeskukselle ja sen vieressä sijaitsevalle urheilukentälle. Kulttuurikeskuksen edessä asustaa maailman pohjoisin Lenin-patsas muistuttamassa menneistä ajoista. Myös sirppi ja vasara sekä muut neuvostoaiheet toistuivat rakennusten seinissä. Kulttuurikeskuksessa sijaitsee myös maailman pohjoisin flyygeli, jota emme kuitenkaan päässeet näkemään - rakennusta esitellään tavallisesti turistikierroksilla, mutta tänään kukaan ei ollut kotona.

Erään muistomerkin kohdalla hymyilytti venäläinen tapa pyöristää kaupungin sijainti 79. leveyspiirille. Todellinen sijaintihan on noin 78.3 astetta pohjoista leveyttä...

Urheilukentän laidalla nautittiin kevyt kenttälounas. Taustalla näkyy saksalainen TV-ryhmä, joka kävi jututtamassa meitäkin.

Ruokailun jälkeen suunnattiin hiilikaivosta kohti. Kaivos sijaitsee korkealla Pyramiden-vuoren rinteellä, mutta sinne pääsee kuvassa näkyvää katettua tunnelia pitkin. Sisällä kulkee kiskopari, jota pitkin kaivosvaunut tuotiin alas laaksoon ja kivihiili kuljetettiin satamaan.

Sen sijaan, että olisimme tyytyneet katselemaan rakennusta ulkoapäin, lähdimme professori Jan Otto Larsenin johdolla kiipeämään ylös. Emme toki kivunneet aivan kaivokselle asti, mutta matkalta löytyi muun muassa verstas, jossa ruosteiset työkalut roikkuivat omilla paikoillaan seinällä. Rakennuksen ulkoseinämillä pesi paljon lintuja, jotka eivät olleet moksiskaan satunnaisista vierailijoista.

Sumuisesta säästä huolimatta ylhäältä sai melko hyvän kuvan kaupungista.

Lopulta oli aika palata takaisin. Matkalla kurkattiin Pyramiden-hotelliin, jota on viime vuosina kunnostettu asukkaita varten. Osassa rakennuksesta oli sähköt ja lämmöt, mutta toisaalla ikkunat oli laudoitettu ja remontti vielä vaiheessa. Valitettavasti emme päässeet pidemmälle.

Satama-altaasta bongasin vielä ennen lähtöä uponneen laivan.

Säästä huolimatta reissu oli mielestäni varsin onnistunut. Toivottavasti vielä joskus tarjoutuu mahdollisuus käydä Pyramidenissa uudelleen ja viettää vaikka yö kaupungin hotellissa.

Koulutöitä ja kaivoksia

Edellisestä päivityksestä onkin ehtinyt vierähtää jo tovi, koska muutama kinkkinen koulutyö on vienyt melkoisesti aikaa. Nyt on kuitenkin taas aikaa kokkailla, kävellä ja kirjoitella tännekin. Mitä siis on ehtinyt tapahtua viimeisen viikon aikana?

Viime viikonloppuna käytiin Erikin kanssa parinkymmenen kilometrin kävelyretkellä, kohteena Kaivos #6. Kyseessä on, kuten arvata saattaa, hiilikaivos, joka aloitti toimintansa 1967 ja suljettiin loppuun louhittuna 80-luvun lopussa. Matkalla poikettiin myös köysirata-asemalla, jossa Erik ei ollut vielä käynyt ja josta minulla ei ollut sisältä otettuja kuvia. Isohkossa aaltopeltirakennuksessa oli myös hyvä pitää tauko ja mutustella kaurakeksejä.

Sisältä löytyi kaikenkokoisia vauhtipyöriä ja rattaita sekä muutama mielenkiintoinen valvontakoppi ohjauspöytineen. Lisäksi ilmeni, että rakennusta on viime aikoina korjailtu, sillä seinistä löytyi uutta aaltopeltiä, tikkaista turvaköysiä ja valvomokopista puoliksi syöty keksipaketti. Luonnollisesti toisten työkaluihin ja eväisiin ei koskettu, mutta rakennus tuli silti kierrettyä läpikotaisin. Käsittääkseni tämä asema ei vielä kuulu paikallisen muinaismuistolain piiriin, mutta ilmeisesti sitä ei olla ainakaan purkamassa.

Välipysäkiltä matka jatkui kuljettimen torneja seuraten yli avarien sammalta kasvavien niittyjen ja vuolaasti virtaavien jokien. Viimeksi mainitut ovat oikeastaan ihan hauskoja ylittää, sillä loppujen lopuksi vettä on matalissa ja leveissä joissa tavallisesti vain nilkkoihin asti. Lämpimällä säällä jäätiköiden sulaessa virtaus voi kuitenkin olla varsin voimakasta, ja pari päivää aikaisemmin osa venäläisistä kurssikavereista kävikin "uimassa" Longyearbyenin läpi virtaavassa purossa, kun Ivan uhrautui ja tarjoutui kantamaan tytöt joen yli. Homma sujui muuten mallikkaasti, mutta valitettavasti yksi pääsi putoamaan puolessa matkassa...

Patikoimme lopun matkaa tietä pitkin ja perillä lähdimme kiipeämään lähes 400 metrin korkeudessa sijaitsevalle kaivokselle. Rinnettä pitkin kulki ilmeisesti kaivoksen ajoilta peräisin oleva mutkitteleva polku, joka oli merkitty teräspaaluilla ja paikoin varsin happamalla hamppuköydellä. Lopulta päästiin kaivokselle, josta avautuikin upea näköala Advent-laaksoon.

Kaivos koostui useista eri-ikäisistä rakennuksista, joita yhdistivät puiset ja metalliset kävelysillat. Hatarasta ulkonäöstä huolimatta tuokin puinen silta, jolla Erik seisoo, oli varsin tukeva ja turvallinen.

 

Rakennuksissa oli nähtävää vaikka kuinka, mutta muutama yksityiskohta pisti silmään ylitse muiden. Vinssistä löytyi teksti Takk för oss - Siste tur 9/6 -89 ja alla viimeisten kaivosmiesten nimet.

Vaikka kaivoskuilut oli jälleen räjäytetty umpeen, löytyi rakennusten sisältä "lähes maan alta" mm. seuraava kaivosveturi ja pötkö kippivaunuja.

 

Allekirjoittaneen takana erottuu järvi, josta Longyearbyen saa juomavetensä, sekä pienenä hiirenpapanana jäänmurtaja Oden. Kuten kuvasta näkyy, matkaa kylään on jälleen sen verran, että jääkarhujen kohtaamiseen on syytä varautua, vaikka todennäköisyys onkin häviävän pieni.

Pyörimme korkeuksissa reilun tunnin, jonka jälkeen olikin aika suunnata alas köysiradan pääteasemaan. Matka alas sujuikin huomattavasti nopeammin, sillä rinteeseen jäänyttä hiiltä pitkin pystyi ikään kuin liukumaan kaatumatta.

Otin myös mäen juurella sijaitsevista rakennuksista kasan kuvia, mutta koska tarkoituksena ei ole hukuttaa tätä blogia valokuviin, voinen esitellä niitä halukkaille joskus myöhemmin. Kaikenlaista kivaa sieltäkin löytyi.

Illalla olikin sitten saksalaisten vuoro kokata, ja Steffen, David ja Max tarjosivatkin pääruoaksi Käsespätzleä, eräänlaisia kotona tehtyjä munanuudeleita juuston kera, ja jälkiruoaksi paksuista letuista valmistettua Kaiserschmarrnia. Ja kyllä oli hyvää!

Ilmeisesti tällaisista yhteisillallisista on tulossa jonkinlainen perinne, sillä ensi viikolla on luvassa ainakin amerikkalainen ilta. Välipäivinä on sitten leivottu yhtä sun toista, mm. suklaamuffinseja (minä), mansikka-valkosuklaamuffinseja (minä jälleen), pähkinämuffinseja (Ivan) ja suklaakakkua (Erik). Huomenna tai ylihuomenna ajattelin pyöräyttää omenapiirakkaa, koska aineet sattuvat löytymään kaapista, ja viikonloppuna... no, katsotaan mitä saadaan aikaiseksi. Varsinkin Steffen, joka tällä hetkellä on työmatkalla Sveitsissä, on varsin perso kaikelle makealle, ja erityisesti suomalaiset korvapuustit tuntuivat maistuvan myös Davidille.

Eipä tässä muuta erikoista olekaan ehtinyt tapahtua. Sää on taas astetta talvisempi ja kallioseinämät ovat useampanakin aamuna olleet huurteisia. Tosin tänäänkin satoi taas vettä, joten eiköhän tässä vielä jonkin aikaa mene, ennen kuin saadaan lumi tänne maahan asti.

Pari päivää takaperin sää oli poikkeuksellisen kirkas. Kiivettiin proffan johdolla jonkin matkaa Sukkertoppenin rinnettä ja tarkasteltiin kivi- ja lumivyöryhen mahdollisuutta Lian kaupunginosaan. Tästä aiheesta olenkin viime päivät kirjoittanut Erikin ja Anastasian kanssa raporttia, joka nyt alkaa vähitellen valmistua.

Pilvisestä säästä huolimatta aurinko pilkahti myös eilen, jolloin kävin ottamassa muutaman kuvan harjoitustyötä varten. Alla olevista kuvista näkyy hyvin, kuinka vaihtelevia maisemat täällä ovat ja kuinka laskevan auringon valo värjää kalliot hehkuvan keltaisiksi. Välillä tuntuu, että nuo vuonon vastarannalla olevat kukkulat sopisivat paremmin Australiaan kuin tänne kauas pohjoiseen.

Laivanrakentaja kun olen, piti kaunis auringonlasku käyttää hyödyksi ja ottaa kuva vuonoon ankkuroidusta laivasta.

Huomenna onkin sitten ohjelmassa yksi tämän syksyn kohokohdista, nimittäin vierailu Pyramideniin, 90-luvun lopussa hylättyyn venäläiseen kaivosyhdyskuntaan. Tästä kuulette varmasti lisää viikonlopun aikana. Toivottavasti huomenna ei sada...