Labraviikko

Kylläpäs edellisestä kirjoituksesta onkin vierähtänyt aikaa. No, kuluneella viikolla on pitänyt sen verran kiirettä kylmälabran kanssa, ettei tähän blogiin ole oikein ehtinyt paneutua. Koulun lisäksi on myös ollut unkarilaista iltaa, saksalaista iltaa, (allekirjoittaneen) juustokakkuiltaa...

Viime viikolla tarjoutui mahdollisuus käydä ihmettelemässä revontulia kaupungin ulkopuolella, koska Adriana ja Attila olivat vuokranneet auton päiväksi. Ennustekin lupasi nelosluokan revontulia asteikolla 0-10. No, mikäs siinä - eteen kaksi, taakse kolme, businessluokkaan (takakonttiin) kaksi ja menoksi. Ajoimme ensin reilun kymmenen kilometrin päähän kaivos #7:n takamaille lähelle EISCAT-tutka-asemaa ja revontuliobservatoriota, mutta hetken värjöttelyn jälkeen totesimme, että pilviä oli juuri riittävästi, jotta täysikuu saattoi valaista ne ja taivasta ei juurikaan näkynyt. Siispä takaisin läpi kaupungin ja ohi lentokentän aina Isfjord-vuonon rannalle Björndalen-laakson suulle, jossa taivas oli pilvetön ja kaupungin valot kaukana. Tunnin värjöttelyn jälkeen kuitenkin todettiin, että ehkä jonain toisena päivänä, ja ajettiin takaisin Nybyeniin. No, oli meillä hauskaa, vaikkei revontulia nähtykään.

EISCAT (European Incoherent Scatter Scientific Association) -asema

Björndalenin suuaukko

Tällä viikolla oli ohjelmassa kurssin AT-323 labraviikko. Maanantaina käytiin hakemassa logistiikasta moottorikelkkahaalarit, kengät ja hanskat, sillä laboratoriohuoneissa lämpötila oli 5-20 astetta pakkasen puolella. Varsinaisia labratöitä oli useampi, joista ensimmäisessä tehtiin alle puolen millimetrin paksuisia leikkauksia jäänäytteistä ja tutkittiin niitä polarisoidun valon avulla. Jääsylinteristä sahattiin ensin muutaman senttimetrin paksuisia kappaleita, jotka jäädytettiin kiinni lasilevyyn. Tämän jälkeen niitä höylättiin eräänlaisella leikkurilla, kunnes jäljellä oli jäälevy, jonka paksuus oli pienempi kuin yksittäisen jääkiteen halkaisija. Tällöin polarisoitu valo paljasti yksittäiset jääkiteet. Valitettavasti labran lämpötila pääsi nousemaan leväperäisen ovenkäytön takia reippaasti -20C:stä, joten jäälevyt tuppasivat hajoamaan ennen kuin ne saatiin höylättyä riittävän ohuiksi.

Seuraavassa kokeessa tutkittiin jäänäytteiden puristuslujuutta koneella, jolle oli jostain syystä annettu lempinimeksi "Knekkis". Laite oli jotakuinkin samanlainen kuin se, jolla revimme kuormaliinoja rikki viime keväänä, mutta venyttämisen sijaan painoi koekappaleita kasaan vakionopeudella kunnes ne hajosivat. Testattuamme kaksitoista näytettä veimme ne lämpimään laboratorioon sulamaan ja odottamaan suolapitoisuuden mittausta. Samalla koneella testattiin myös virumista, jossa vakionopeuden sijaan käytettiin vakiovoimaa, jolla koekappaletta painettiin yön yli. Vaikka kyseessä ei ole mitenkään harvinainen ilmiö, ei tällaista jään käyttäytymistä tule yleensä panneeksi merkille luonnossa.

Kolmannen kerran Knekkistä käytettiin tutkimaan yhteenjäätyneiden jääkokkareiden välisen sidoksen lujuutta jäädyttämällä poikki sahattuja näytekappaleita vesisäiliössä parin tunnin ajan ja, kuten arvata saattaa, rikkomalla ne sen jälkeen. Ilmiö on tuttu talvimerenkulun piirissä työskenteleville, sillä jäävalleissa yhteenjäätyneet jääkappaleet vaikeuttavat huomattavasti vallin läpäisyä.

Lisäksi tutkittiin jään kasvamista jäätankissa ja jään lämpölaajenemista optisten sensoreiden avulla, mutta nämä kokeet pyörivät taustalla siinä missä muissa sai rehkiä sahojen sun muiden kanssa.

Torstaina käytiin kaivos #7:n kieppeillä ihmettelemässä jäätynyttä lampea. Retken tarkoituksena ei ollut niinkään suorittaa varsinaisia mittauksia, vaan tutustua koetoiminnassa käytettyihin välineisiin ja kentällä toimimiseen. Oli käsi- ja moottorikäyttöistä kairaa, näytteenottolaitetta sun muuta... Itse löysin parimetrisen sahan, jolla leikkasin melkoisen lohkareen noin 30 sentin vahvuisesta jääkannesta muiden ihmeteltäväksi. Koska olimme Longyearbyenin ulkopuolella, koko sahaa, kairaa & koputtele -spektaakkelin ajan muutama opiskelija oli aina vartiossa kiväärin ja valopistoolin kanssa jääkarhujen varalta.

Venäläiset olivat leiponeet perjantaille "labraviikonpäättäjäiskakun", joka vaihdettiin lennosta professori Aleksey Marchenkon syntymäpäiväkakuksi, koska venäläinen jääprofessorimme oli täyttänyt torstaina 51 vuotta. 

Päivänsankari, professori Marchenko, leikkaamassa kakkua. Vasemmalla labratöistä vastannut NTNU:lla vaikuttava Knut, joka tiesi niin professori Kujalan laivalabralta, oman kesäisen kuin meiltä Trondheimiin tänä kesänä siirtyneen TkT Sören Ehlersin, joka toimi assarina omilla meritekniikan kursseillani.

Kurssin henkilökuntaa ja muita opiskelijoita. Mark, joka lupasi tänään valmistaa päivällisen, tuskin halunnee nähdä tätä kuvaa Facebookissa. Hmm... Elämän pieniä ja keskisuuria iloja...

Lauantaina tempaistiin Davidin, Adrianan, Sissalin ja (saksalaisen) Annan kanssa, ja käytiin kaupungin hienoimmassa hotellissa aamiaisella. Opiskelijahintaan (95 NOK, reilu kymmenen euroa) sai vetää napansa täyteen buffettiaamiaisella. Tämä täytyy kokea toiste!

Tänään oli koko päivän hämärää, joten voi olla, että seuraavan kerran aurinko näyttäytyy allekirjoittaneelle joulukuussa Suomessa. Tästä se kaamos lähtee...

Hjortfellet

Perjantaina ja lauantaina Huippuvuorten sää näytti nurjan puolensa - tuulta puuskissa yli 30 metriä sekunnissa ja sakeaa lumipyryä. Onneksi ei sentään ollut kylmä - lämpötila nousi keskiyöllä pari astetta plussan puolella. Itse taistelin tieni perjantaikokoontumiseen ilman sen erityisempiä varusteita, mutta osa porukasta joutui turvautumaan hiihtolaseihin, koska ei nähnyt muuten eteenpäin. Äkäinen puhuri myös puhalsi muutaman naispuolisen opiskelijan liukkaalta tieltä penkan puolelle. Melkoista...

Lauantaina oli "Icebreaker party", jokavuotinen uusien opiskelijoiden järjestämä naamiaishenkinen juhla, johon sisältyy kolmen ruokalajin illallinen. Itse en tosin "muistanut" pukeutua haaksirikko- tai vedenalaisteeman mukaisesti, mutta väännettiin Steffenille melkoinen naamiaisasu, jossa yhdistyivät niin sammakkomies, astronautti, keskiaikainen ritari kuin merenneitokin. Uhkasin aiemmin päivällä ottaa kameran mukaan ja lähettää kuvia Steffenin työnantajalle, mutta lopulta tuo saksalainen ohjelmistokonsultti sai minut vannomaan, että kaikki mikä tapahtuu Huippuvuorilla myös pysyy Huippuvuorilla. Melkoista...

Sunnuntaina kävin Steffenin, Egorin ja Sissalin kanssa Advent-vuonon vastarannalla, koska vuonoa pitkin virtaava noin kilometrin levyinen "joki" oli vihdoin "jäätynyt". Ensimmäiset lainausmerkit siksi, että kyseisessä puropahasessa virtaa tavallisesti vettä vain nilkkoihin asti, ja toiset siksi, että sitä vettä myös oli paikka paikoin nilkkoihin asti. Onneksi on hyvät kengät. Vastarannalla lähdettiin kiipeämään noin 900 metrin korkuiselle Hjortfelletille, mutta parin tunnin kiipeämisen jälkeen päätimme kääntyä takaisin, koska huipulla tuuli melkoisesti ja kiipeäminen kapeaa harjannetta oli muutenkin vaivalloista. Matkalla alas poikettiin hylätyssä kaivoksessa ja pidettiin taukoa kaivosmiesten tuvassa.

Longyearbyen nähtynä vuonon vastarannalta. Tässä pienessä kyläpahasessa olen viettänyt viimeiset pari kuukautta.

Steffen ja Sissal tauolla noin 700 metrin korkeudessa Hjortfelletillä. Päätimmä olosuhteiden pakosta kääntyä takaisin.

Steffen ja Egor kulkemassa jyrkkää rinnettä pitkin kaivokselle. Oikealla puolella rinne jatkuu 400 metriä alaspäin...

 Vanhan kaivoksen köysirataa ei juuri erota vastarannalta, mutta toisin kuin Longyearbyenissä, täältä ei vaijereita oltu kerätty parempaan talteen.

 

Kaivos nähtynä kaivosmiesten mökiltä.

Kynttiläillallinen mökissä. Ilmeisesti kaivosmiesten majapaikkana toimineessa rakennuksessa oli sänkyjä, keittiö liesineen, pesuhuone ja räjähdysainelaatikoista tehtyjä huonekaluja.

Siinä missä kiipeäminen ylös kesti pari tuntia, alas tultiin vartissa. Lunta oli rinteessä paikoitellen vyötäisille asti, joten 400 metriä meni kuin hujauksessa välillä seisten, välillä istuen liukuen. Ja hauskaa oli...

Adriana lupasi tänään valmistaa unkarilaisen illallisen yhdessä poikaystävänsä hunni-Attilan kanssa. Kaikki kurssilaiset on kutsuttu, mukaan lukien Ivanin tyttöystävä, joka on täällä vierailemassa reilut kolme viikkoa. Eipä ole miestä näkynyt juurikaan koululla toissaviikon jälkeen...

Noin pääsääntöisesti tänne ei kuulu mitään sen erityisempää, sillä koulu vie suurimman osan ajasta. Aurinko nousee siinä yhdeksän jälkeen ja painuu mailleen viiden maissa, joten päivänvaloa on jotakuinkin saman verran kuin Suomessa talvella. Aurinko ei ole paistanut laaksoon reiluun viikkoon ja muutenkin kaamos alkaa asettua. Ensi viikolla valoisaa aikaa on ehkä pari tuntia ja parin viikon päästä ei enää sitäkään. Melkoista...

Kevät 2012

Alkuperäinen suunnitelmani oli päättää opiskelu tähän syksyyn ja aloittaa diplomityön tekeminen keväällä 2012. Aion edelleen pidättäytyä viimeksi mainitussa, mutta keväällä 2012 järjestetään myös viikon mittainen arktisen offshore-tekniikan kenttätyökurssi, eikä minulla ole oikeastaan mitään syytä olla osallistumatta, vaikka joudunkin maksamaan lennot ja asumisen omasta taskustani. Laitoin siis hakemuksen ja, mikäli mitään ihmeellistä ei tapahdu, palaan tänne jäävuorien ja jääkarhujen keskelle ensi vuonna. Asiaanhan ei luonnollisesti vaikuta se, että maaliskuussa on erinomaiset olosuhteet pitkille moottorikelkkaretkille...

26

Tällä viikolla alkaneelle kurssille tuli muutama uusi opiskelija, joten perjantaina järjestettiin suppea turvallisuuskoulutus niille, jotka eivät sitä vielä olleet käyneet. Meille elokuussa tulleille ohjelmassa oli lukujärjestyksen mukaan vapaata oleskelua, mutta koska kukaan ei erikseen kieltänyt käymästä turvallisuuskoulutusta uudelleen, lähdin mukaan ampumaradalle rei'ittämään pahvitauluja. Tiesin, että UNISin logistiikkaosastolla työskentelee yksi suomalainen, mutta yllätyin silti, kun englantia ja norjaa sujuvasti puhunut kouluttaja esitteli itsensä Jukaksi. No, ainakin suomeksi oli helpompi keksiä tekösyitä sille, miksi vain kolme laukausta kahdestakymmenestä osui kahdeksikon sisäpuolelle...

Olin jo aikaisemmin suunnitellut viikonlopulle pienimuotoista vaeltelua Longyearbyenin ympäristössä ja hakenut tätä tarkoitusta varten kiväärinkin koululta. Harkitsin myös uutta visiittiä Colesbuktaan Maxin ja Erikin kanssa, mutta päätin, että kaksi 50 kilometrin lenkkiä viikon sisään olisi meikäläiselle liikaa. Venäläinen Egor, yksi kurssimme uusista opiskelijoista, kuitenkin innostui retkestä ja lähti tilalleni patikoimaan vuorten yli. Perjantai-illan kokoontumisessa sovin muutaman muun opiskelijan (saksalainen, färsaarelainen ja unkarilainen) kanssa, että voisin lauantaina ottaa heidät mukaan minne ikinä menenkin.


Lauantaiaamuna päätettiin kiivetä läheiselle Nordenskiöldtoppenille, koska sää oli mitä mainioin - pari astetta pakkasta, pilvetön taivas ja näkyvyyttä huipulta ainakin satakunta kilometriä. Puolilta päivin alkoi kuitenkin vähitellen pilvistyä, mutta maisemat olivat silti melkoisia. Alla olevassa kuvassa näkyvät etualalla noin 15 kilometrin päässä sijaitseva kaivos #7, josta louhitaan kivihiiltä Longyearbyenin voimalan tarpeisiin, ja sen takana ilmakehän ylimpiä kerroksia tarkkaileva EISCAT-tutka-asema sekä revontuliobservatorio.

Iltasella päätin leipoa täytekakun huomista varten. Syntymäpäiväni on toki jo tänään, mutta Steffen tulee mantereelta vasta huomenna ja Erik vaeltaa lumimyrskyssä vuorten takana, joten kakkukahvit voidaan ihan hyvin juoda sunnuntainakin, jotta mahdollisimman moni voi osallistua. Saatoin sortua liioitteluun, sillä tuolla jääkaapissa muhii nyt 14 kananmunan täytekakku odottamassa kuorrutusta, mutta ne olivat pieniä kananmunia...

Myös venäläiset kämppikseni muistivat minua jonkinlaisilla uppopaistetuilla suklaaherkuilla. Ehdin jo unohtaa leivonnaisten venäjänkielisen nimen, mutta eihän se makuun mitenkään vaikuta. Спасибо, hyviä ovat!

Kaivos #2A

Koska tänään ei ollut luentojen jälkeen mitään erityistä ohjelmaa, poikkesin iltapäivällä Kaivos #2A:lla Sukkertoppen-kukkulan rinteellä. Yhdysvaltalainen Arctic Coal Company avasi kaivoksen 1913, mutta se siirtyi Store Norske Spitsbergen Kullkompanille jo 1918. Vuonna 1937 toiminta siirtyi kaivos #2B:lle, jossa kävin jo kuukausi takaperin. Mitähän muuta... no, vuonna 1943 saksalainen taistelulaiva Scharnhorstin kranaatit sytyttivät kaivoksen tuleen, ja kuten hiilikaivoksilla on tapana, tuli kyti 60-luvun alkupuolelle asti. Toiminta kaivos #2:ssa päättyi 1967-1968.

Eipä tuolla hirveästi muuta ollut jäljellä kuin hieman rautaromua, mutta mukava iltalenkki tuosta silti tuli.

Kaivos #2A, taustalla Longyearbyen ja vuono

Kuljetusjärjestelmän osia

Yksi kaivoksen monista suuaukoista

Toinenkin suuaukko

Sivukiven dumppauspiste

Pitäisi vissiin viikonlopuksi miettiä jotain, kun on synttäritkin. Jotain kakkua lupasin kai leipoa.

Colesbukta

Viikonloppuna koitti sitten se pitkään suunniteltu patikkaretki Steffenin ja Davidin kanssa Colesbuktaan (Coles Bay), jossa sijaitsee hylätty venäläinen kaivosyhdyskunta ja hiilisatama. Reitti kulki Longyearbreen-jäätikön juurelta huipulle yli 500 metrin korkeuteen, josta laskeuduttiin Fardaleniin ja jokea seuraten Colesdaleniin, joka päättyi meren rannalle Colesbuktaan. 

Parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoi harmaassa horisontissa näkyä rakennuksia, ja lopulta saavuttiinkin kaupungin voimalaitokselle, jonka edustalta kerättiin kassillinen kivihiiltä poltettavaksi. Itse kylään oli vielä matkaa puolisen kilometriä, mutta ehdittiin perille ennen pimeää. Kaikki rakennukset olivat auki ja majoituimme varsin hyväkuntoisen puutalon kylpyhuoneeseen, jossa oli kivihiilellä lämmitettävä uuni. Steffenin virittäessä tulta pesään - kivihiili on hieman perinteisiä polttopuita hankalampi sytytettävä - puuhasin minä Davidin kanssa myöhäistä päivällistä retkikeittimellä ja kertakäyttögrillillä. Makkaraa, pastaa, lisää makkaraa, suklaata, salamia... Aivan kuin kesämökillä olisi ollut!

Olin edellisenä iltana päättänyt vaihtaa makuupussini kevyempään fleecevuoreen, mutta näin jälkeen päin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, että parempi olisi ollut ottaa olosuhteisiin paremmin sopivat varusteet. Toki kylpyhuoneessa oli alkuillasta varsin lämmin, mutta yöllä tulikin sitten niin maan perusteellisen kylmä. Lisäsin uuniin pari kourallista hiiliä ja sain Davidilta vielä toisen vastaavan fleecevuoren, jonka turvin pärjäsinkin mukavasti aamuun asti. Hyvä näin, mutta entä jos emme olisi päässeet sisälle? No, todennäköisesti olisin istunut nuotion ääressä vartiossa koko yön...

Muiden juodessa aamukahvia juoksentelin ympäri kaupunkia ottamassa kuvia rakennuksista. Seuraavassa jokunen kuva niistä paristasadasta ruudusta, jotka Colesbuktasta räpsin:

Colesbukta nähtynä lännen suunnalta.

Kaivosyhdyskunnan suhteellisen hyväkuntoisia rakennuksia. Vietimme yön vasemmanpuoleisimmassa mökissä, jonka huoneissa oli sängyt patjoineen ja peitteineen. Jäljistä päätellen rakennuksia käyttävät silloin tällöin Barentsburgista tulevat venäläiset, joille matkaa Colesbuktaan on vähemmän kuin meillä.

Ruokapöytä sunnuntai-aamuna hieman ennen siivoamista.

Rakennus oli selvästi hylätty, mutta silti hämmentävän hyväkuntoinen.

Ylemmässä kuvassa näkyvän valkoisen kaksikerroksisen talon käytävä...

...porraskuilu...

...ja tyhjä huone.

Kanttiinirakennuksen keittiön betonimyll... keittokattila.

Voimalaitos.

 

 Voimalaitoksen turbiinisali oli valitettavasti tyhjennetty.

 

 Kylän hautausmaa betonisine hautakivineen. Muutamaan hautakiveen oli vaihdettu uusi nimikyltti ja yhden juurella oli jopa melko tuoreita kukkia.

 

 Hiilisataman lastausnosturi ja vanha proomu.

Kylän ulkopuolelta löytyi vielä pieni mökki, jossa toimi pieni museo. Pääsy oli vapaa, sillä ovi oli suljettu kivenmurikalla. Sisällä oli myös kerrossänkyjä ja rakennus on varsin suosittu yöpymispaikka. Eteisen seinät olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, joiden seasta löytyi jokunen suomalainenkin. Miltähän Colesbukta on näyttänyt heinäkuussa 1981?

Alkujaan oli tarkoituksena seurata vanhaa rautatietä niin pitkälle kuin mahdollista ja kiivetä sitten ylös, mutta karttaa konsultoituamme päätimme saman tien lähteä kipuamaan Colesbuktan ja Grumantin erottavalle tasalakiselle, noin 400 metrin korkuiselle kukkulalle. Grumantiin asti maasto olikin helppokulkuista, mutta Björndalenin jokien ylittämiseen tuhraantui melkoisesti aikaa, koska piti kiivetä alas, takaisin ylös, taas alas, jälleen ylös ja niin edelleen. Seitsemän kieppeillä laskeuduttiin lopulta Nybyeniin ja nopean suihkun jälkeen ansaitulle hampurilaispäivälliselle Husetiin.

Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi lähes 50 kilometriä, mutta koska kuljimme hieman tavanomaista hitaammin, ei tuo loppujen lopuksi tuntunut kovinkaan raskaalta reissulta. Hieman jalat vielä muistuttavat olemassaolostaan, mutta eiköhän tämä tästä.

Tänään alkoi sitten uusi kurssi merijään ominaisuuksista ja jääkuormista. Luennoitsijana on professori Aleksey Marchenko, joka vaikuttaa pitkine ja monimutkaisine kaavoineen hieman omalta Matusiakiltamme. Toivottavasti tuo kurssi osoittautuu mielenkiintoiseksi, sillä työtä sen suorittaminen tulee vaatimaan...