maanantai 3. lokakuuta 2011

Colesbukta

Viikonloppuna koitti sitten se pitkään suunniteltu patikkaretki Steffenin ja Davidin kanssa Colesbuktaan (Coles Bay), jossa sijaitsee hylätty venäläinen kaivosyhdyskunta ja hiilisatama. Reitti kulki Longyearbreen-jäätikön juurelta huipulle yli 500 metrin korkeuteen, josta laskeuduttiin Fardaleniin ja jokea seuraten Colesdaleniin, joka päättyi meren rannalle Colesbuktaan. 


Parinkymmenen kilometrin jälkeen alkoi harmaassa horisontissa näkyä rakennuksia, ja lopulta saavuttiinkin kaupungin voimalaitokselle, jonka edustalta kerättiin kassillinen kivihiiltä poltettavaksi. Itse kylään oli vielä matkaa puolisen kilometriä, mutta ehdittiin perille ennen pimeää. Kaikki rakennukset olivat auki ja majoituimme varsin hyväkuntoisen puutalon kylpyhuoneeseen, jossa oli kivihiilellä lämmitettävä uuni. Steffenin virittäessä tulta pesään - kivihiili on hieman perinteisiä polttopuita hankalampi sytytettävä - puuhasin minä Davidin kanssa myöhäistä päivällistä retkikeittimellä ja kertakäyttögrillillä. Makkaraa, pastaa, lisää makkaraa, suklaata, salamia... Aivan kuin kesämökillä olisi ollut!

Olin edellisenä iltana päättänyt vaihtaa makuupussini kevyempään fleecevuoreen, mutta näin jälkeen päin asiaa mietittyäni olen sitä mieltä, että parempi olisi ollut ottaa olosuhteisiin paremmin sopivat varusteet. Toki kylpyhuoneessa oli alkuillasta varsin lämmin, mutta yöllä tulikin sitten niin maan perusteellisen kylmä. Lisäsin uuniin pari kourallista hiiliä ja sain Davidilta vielä toisen vastaavan fleecevuoren, jonka turvin pärjäsinkin mukavasti aamuun asti. Hyvä näin, mutta entä jos emme olisi päässeet sisälle? No, todennäköisesti olisin istunut nuotion ääressä vartiossa koko yön...

Muiden juodessa aamukahvia juoksentelin ympäri kaupunkia ottamassa kuvia rakennuksista. Seuraavassa jokunen kuva niistä paristasadasta ruudusta, jotka Colesbuktasta räpsin:


Colesbukta nähtynä lännen suunnalta.

Kaivosyhdyskunnan suhteellisen hyväkuntoisia rakennuksia. Vietimme yön vasemmanpuoleisimmassa mökissä, jonka huoneissa oli sängyt patjoineen ja peitteineen. Jäljistä päätellen rakennuksia käyttävät silloin tällöin Barentsburgista tulevat venäläiset, joille matkaa Colesbuktaan on vähemmän kuin meillä.

Ruokapöytä sunnuntai-aamuna hieman ennen siivoamista.

Rakennus oli selvästi hylätty, mutta silti hämmentävän hyväkuntoinen.

Ylemmässä kuvassa näkyvän valkoisen kaksikerroksisen talon käytävä...

...porraskuilu...

...ja tyhjä huone.

Kanttiinirakennuksen keittiön betonimyll... keittokattila.

Voimalaitos.
 
 Voimalaitoksen turbiinisali oli valitettavasti tyhjennetty.
 
 Kylän hautausmaa betonisine hautakivineen. Muutamaan hautakiveen oli vaihdettu uusi nimikyltti ja yhden juurella oli jopa melko tuoreita kukkia.
 
 Hiilisataman lastausnosturi ja vanha proomu.

Kylän ulkopuolelta löytyi vielä pieni mökki, jossa toimi pieni museo. Pääsy oli vapaa, sillä ovi oli suljettu kivenmurikalla. Sisällä oli myös kerrossänkyjä ja rakennus on varsin suosittu yöpymispaikka. Eteisen seinät olivat täynnä nimiä ja vuosilukuja, joiden seasta löytyi jokunen suomalainenkin. Miltähän Colesbukta on näyttänyt heinäkuussa 1981?


Alkujaan oli tarkoituksena seurata vanhaa rautatietä niin pitkälle kuin mahdollista ja kiivetä sitten ylös, mutta karttaa konsultoituamme päätimme saman tien lähteä kipuamaan Colesbuktan ja Grumantin erottavalle tasalakiselle, noin 400 metrin korkuiselle kukkulalle. Grumantiin asti maasto olikin helppokulkuista, mutta Björndalenin jokien ylittämiseen tuhraantui melkoisesti aikaa, koska piti kiivetä alas, takaisin ylös, taas alas, jälleen ylös ja niin edelleen. Seitsemän kieppeillä laskeuduttiin lopulta Nybyeniin ja nopean suihkun jälkeen ansaitulle hampurilaispäivälliselle Husetiin.

Kaiken kaikkiaan matkaa kertyi lähes 50 kilometriä, mutta koska kuljimme hieman tavanomaista hitaammin, ei tuo loppujen lopuksi tuntunut kovinkaan raskaalta reissulta. Hieman jalat vielä muistuttavat olemassaolostaan, mutta eiköhän tämä tästä.

Tänään alkoi sitten uusi kurssi merijään ominaisuuksista ja jääkuormista. Luennoitsijana on professori Aleksey Marchenko, joka vaikuttaa pitkine ja monimutkaisine kaavoineen hieman omalta Matusiakiltamme. Toivottavasti tuo kurssi osoittautuu mielenkiintoiseksi, sillä työtä sen suorittaminen tulee vaatimaan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti