Perjantaina ja lauantaina Huippuvuorten sää näytti nurjan puolensa - tuulta puuskissa yli 30 metriä sekunnissa ja sakeaa lumipyryä. Onneksi ei sentään ollut kylmä - lämpötila nousi keskiyöllä pari astetta plussan puolella. Itse taistelin tieni perjantaikokoontumiseen ilman sen erityisempiä varusteita, mutta osa porukasta joutui turvautumaan hiihtolaseihin, koska ei nähnyt muuten eteenpäin. Äkäinen puhuri myös puhalsi muutaman naispuolisen opiskelijan liukkaalta tieltä penkan puolelle. Melkoista...
Lauantaina oli "Icebreaker party", jokavuotinen uusien opiskelijoiden järjestämä naamiaishenkinen juhla, johon sisältyy kolmen ruokalajin illallinen. Itse en tosin "muistanut" pukeutua haaksirikko- tai vedenalaisteeman mukaisesti, mutta väännettiin Steffenille melkoinen naamiaisasu, jossa yhdistyivät niin sammakkomies, astronautti, keskiaikainen ritari kuin merenneitokin. Uhkasin aiemmin päivällä ottaa kameran mukaan ja lähettää kuvia Steffenin työnantajalle, mutta lopulta tuo saksalainen ohjelmistokonsultti sai minut vannomaan, että kaikki mikä tapahtuu Huippuvuorilla myös pysyy Huippuvuorilla. Melkoista...
Sunnuntaina kävin Steffenin, Egorin ja Sissalin kanssa Advent-vuonon vastarannalla, koska vuonoa pitkin virtaava noin kilometrin levyinen "joki" oli vihdoin "jäätynyt". Ensimmäiset lainausmerkit siksi, että kyseisessä puropahasessa virtaa tavallisesti vettä vain nilkkoihin asti, ja toiset siksi, että sitä vettä myös oli paikka paikoin nilkkoihin asti. Onneksi on hyvät kengät. Vastarannalla lähdettiin kiipeämään noin 900 metrin korkuiselle Hjortfelletille, mutta parin tunnin kiipeämisen jälkeen päätimme kääntyä takaisin, koska huipulla tuuli melkoisesti ja kiipeäminen kapeaa harjannetta oli muutenkin vaivalloista. Matkalla alas poikettiin hylätyssä kaivoksessa ja pidettiin taukoa kaivosmiesten tuvassa.
Longyearbyen nähtynä vuonon vastarannalta. Tässä pienessä kyläpahasessa olen viettänyt viimeiset pari kuukautta.
Steffen ja Sissal tauolla noin 700 metrin korkeudessa Hjortfelletillä. Päätimmä olosuhteiden pakosta kääntyä takaisin.
Steffen ja Egor kulkemassa jyrkkää rinnettä pitkin kaivokselle. Oikealla puolella rinne jatkuu 400 metriä alaspäin...
Vanhan kaivoksen köysirataa ei juuri erota vastarannalta, mutta toisin kuin Longyearbyenissä, täältä ei vaijereita oltu kerätty parempaan talteen.
Kaivos nähtynä kaivosmiesten mökiltä.
Kynttiläillallinen mökissä. Ilmeisesti kaivosmiesten majapaikkana toimineessa rakennuksessa oli sänkyjä, keittiö liesineen, pesuhuone ja räjähdysainelaatikoista tehtyjä huonekaluja.
Siinä missä kiipeäminen ylös kesti pari tuntia, alas tultiin vartissa. Lunta oli rinteessä paikoitellen vyötäisille asti, joten 400 metriä meni kuin hujauksessa välillä seisten, välillä istuen liukuen. Ja hauskaa oli...
Adriana lupasi tänään valmistaa unkarilaisen illallisen yhdessä poikaystävänsä hunni-Attilan kanssa. Kaikki kurssilaiset on kutsuttu, mukaan lukien Ivanin tyttöystävä, joka on täällä vierailemassa reilut kolme viikkoa. Eipä ole miestä näkynyt juurikaan koululla toissaviikon jälkeen...
Noin pääsääntöisesti tänne ei kuulu mitään sen erityisempää, sillä koulu vie suurimman osan ajasta. Aurinko nousee siinä yhdeksän jälkeen ja painuu mailleen viiden maissa, joten päivänvaloa on jotakuinkin saman verran kuin Suomessa talvella. Aurinko ei ole paistanut laaksoon reiluun viikkoon ja muutenkin kaamos alkaa asettua. Ensi viikolla valoisaa aikaa on ehkä pari tuntia ja parin viikon päästä ei enää sitäkään. Melkoista...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti